Matkamuisto Puolasta

Kun sanotaan, että matkailu avartaa, niin päätimme omalta kohdaltamme osallistua jälleen Ykkösmatkojen kiertomatkaan halki Euroopan aina entisen Jugoslavian Dubrovnikiin asti. Omalta kohdaltani voin todeta, että avartamista todella tapahtui, mutta ei siinä mielessä kuin olin ajatellut.

Huhtikuun 20. päivänä Pertunmaan Linjaliikenteen auto otti meidät mukaansa Heinolasta, ja matka jatkui Lahden kautta kahden lisähengen voimalla kohti Helsinkiä. Vuosaaren sataman kautta siirryimme laivaan komeasti linja-autolla ajaen autokannelle asti. Tuhkapilven ansiosta väkeä oli matkalla Puolaan kuulemma huomattavasti tavallista enemmän. Laiva lähti aikataulun mukaisesti ja meitä odotti ruokapöytä ja mukava hytti. Matka kesti 36 tuntia ja olimme Gdyniassa, josta jatkoimme linja-autolla kylien ja kaupunkien halki n. 200 km etelään Torunin kaupunkiin. Illallisen ja infon jälkeen siirryimme huoneisiin lepäämään ja valmistautumaan seuraavan päivän matkaa varten.

Suihkuun teki vielä mieli. Kohtalo puuttui kuitenkin asiaan ja hetken kuluttua minusta tuli langennut nainen. Tein nimittäin lähempää tuttavuutta suihkun liukkaan lattian kanssa. Oli siinä hieman vaikeuksia saada minut sieltä huoneen puolelle. Oppaamme Eijan asiallisen toiminnan johdosta olin klo 21.30 ambulanssin kyydissä matkalla kohti sairaalaa. Mukana ollut lääkäri totesi oikean ranteen ja nilkan olevan murtuneen. Sairaalassa ne kuvattiin ja kipsattiin ja minut puettiin paikalliseen yöpukuun. Eija oli hyvänä apuna koko sen ajan sairaalassa tulkaten, mitä tapahtuu. Samoin hän sai selville, että joudun jäämään sairaalaan joksikin aikaa. Ei siinä tainnut Eijalle montakaan unituntia kertyä sinä yönä, kun piti hoitaa meidän kotiinkuljetus ja muun porukan matkan jatkaminen.
Minulla oli neljännen kerroksen käytävällä harvinaisen vilkas yö. Jos olisin ollut oppivainen, niin puolan kirosanat olisi siinä oppinut, sillä niin vaikeaa käytävän toisella puolella olevan miespotilaan olotila oli. Hänkin unohti olotilansa aina siksi aikaa, kun jouduin pyytämään alusastiaa. Ei siellä tunnettu mitään sermisysteemiä näkösuojaksi. Aamulla pääsin kolmen mummon kanssa samaan huoneeseen ja sain puuroa ja maitokahvia. Lääkäri ja joukko opiskelijoita kävivät katsomassa, mutta en tullut sen viisaammaksi. Mielialaa laski sekin, kun tutkin pyjamassani olevaa tekstiä ”spital mieskoi” (= kaupunginsairaala). Välähti mielessäni, olenko joutunut spitaali-sairaalaan.

Eija ja Jarmo kävivät katsomassa, ja sain kuulla, että huomenna ehkä pääsisin lähtemään kotiin. Ryhmä lähti jatkamaan matkaa eri suuntaan. Onneksi olin ottanut vesipullon ja kirjan mukaan ja mies toi hotellilta jotakin evästä.
Aamupesu tapahtui niin, että jokaiselle tuotiin iso muovivati ja tilkkasen vettä, että sai silmänsä auki. Mitään juomista ei tarjottu edes ruuan kanssa ja myös vessapaperi olisi pitänyt olla mukana.
Onneksi sitten illalla klo 20.00 aikoihin tuli ambulanssi Suomesta hakemaan ja kotimatka alkoi. 18 tunnin vaiherikkaan matkan jälkeen pääsimme laivan sairashyttiin. Ajo halki Liettuan ja Latvian aina Tallinnaan asti vaati mukana olleelta sairaanhoitajalta paljon, sillä mieskuski sairastui vatsatautiin ja joutui makaamaan lattialla suurimman osan matkasta. Viikonvaihderuuhka vaikeutti ajoa, sillä alkoi olla kiire laivaan. Potilaan oli noustava kuskin paikalle ja koko Viron osuuden ajan pillit ulisivat ja nopeus nousi 120 -140 kilometriin tunnissa. Ohitukset olivat hurjia, mutta varmoja. Virolaiset autoilijat eivät paljoakaan kunnioittaneet sireenimme ääntä.
Laivalle päästiin onnellisesti ja seuraava paikka oli Lahti, jossa käsi kipsattiin uudelleen ja siirto Heinolaan, jossa kymmenen päivän sairaalareissu.
Kotiutuminen oli edessä ja uudet apuvälineet täyttivät kotimme ja muuttivat elämämme hieman poikkeavaksi. Kipsisaappaan otin muistoksi ja istutin siihen kukan, kun siinä oli niin hyvät entsyymit.
Terveiset ja kiitokset henkilölle, joka auttoi minua hotellilla ja erikoisesti Eijalle. Hän teki todella paljon hommia meidän auttamiseksi.

Pirkko Pennanen, Heinola